"Anteeksi", Harry sanoi pullealle naiselle. "Päivää kulta", nainen sanoi. "Oletko menossa ensi kertaa Tylypahkaan? Ron on myös uusi." "Olen", Harry sanoi. "Se vain, että – se vain, että minä en tiedä, miten –" "Miten pääset laiturille?" nainen sanoi ystävällisesti, ja Harry nyökkäsi. "Älä murehdi", nainen sanoi. "Sinun täytyy vain kävellä päin puomia laitureiden yhdeksän ja kymmenen välissä. Älä pysähdy äläkä pelkää, että törmäät siihen, se on hyvin tärkeää. Paras tehdä se ikään kuin juosten, jos hermostuttaa. Mene nyt, mene ennen Ronia."
J. K. Rowling, Harry Potter ja viisasten kivi. 1997. Suom. Jaana Kapari.
"Pidättekö tuosta taulusta?" hän kysyi. "Kyllä, minä pidän. Pidän siitä oikein kovasti." "Miksi sinä pidät siitä?" kysyi Eustace Lucylta. "Ensiksikin siksi, että näyttää kuin laiva tosiaan liikkuisi", sanoi Lucy. "Ja vesi on märän näköistä. Ja aallot näyttävät tosiaan keinuvan."
Eustace rojahti kuvaa kohti. Edmund, joka tiesi yhtä ja toista taiasta, hyppäsi hänen jälkeensä ja käski häntä katsomaan eteensä ja olemaan tekemättä tyhmyyksiä. Lucy takertui häneen toisella puolen ja joutui Edmundin mukaan. Ja juuri sillä hetkellä kuva luultavasti kasvoi paljon suuremmaksi tai sitten heidän oli täytynyt pienentyä valtavasti. Eustace, joka oli hypännyt kiskaistakseen kuvan seinältä, joutui seisomaan kehykselle; hänen edessään ei ollut lasia, vaan todellinen meri, ja tuuli ja aallot temmelsivät kehystä vasten kuin se olisi ollut kallio.
C. S. Lewis, Kaspianin matka maailman ääriin. 1952. Suom. Kyllikki Hämäläinen.
Tummanruskeat hiukset roikkuivat märkinä naamalle, päällystaki oli likomärkä ja siitä tippui vettä lattialle, koulureppu riippui olkapäältä. Poika oli tavallista kalpeampi ja hengästyksissään, ja vaikka hänellä vielä äsken oli ollut semmoinen hoppu, niin nyt hän seisoi kuin kynnykseen kiinni juuttuneena...
Samalla kun Bastian luki tätä ja kuuli korvissaan Vaeltavien Vuorten Vanhuksen syvän äänen, hänen korvissaan alkoi suhista ja silmissä näkyi kipunoita. Sehän oli hänen oma tarinansa! Ja se siis sisältyi tähän Tarinaan vailla loppua. Hän, Bastian, oli sen saman kirjan henkilö, joka lukijana hän oli itseään tähän saakka pitänyt! Ja kukapa sen tiesi, vaikka joku muukin lukija kokisi saman: lukisi kirjaa ja samalla luulisi olevansa pelkkä lukija, kunnes – ja niin jatkuisi ihan loputtomiin saakka!
Michael Ende, Tarina vailla loppua. 1979. Suom. Marja Kyrö.